Olen kirjoittanut Lapin sodasta kaksi kirjaa, ”Herrasmiessotaa” ja ”Julmaa sotaa Lapissa”. Tämän jälkimmäisen takakannesta löydät tiivistelmän Lapin sodan tapahtumista 15.9.1944 – 27.4.1945, joten nyt keskityn vain kertomaan Ranuantien tärkeimmästä taistelusta Ranuan Ylimaassa 7.–9. lokakuuta.
Saksalaisten vetäytyminen kuormastoineen itärajaltamme länteen kohti Norjaa vaati aikaa ja varsinkin Kemijoen ylittäminen ainoan suuren sillan kautta Rovaniemellä vaati pioneerien tekemän sotasillan lisäkseen. Sen pukkisillan saksalaiset lähtiessään sitten tuhosivat.
Kemijoen ylityksen suojaamiseksi piti saksalaisten linnoittaa riittävän kauas joen itäpuolelle takaa-ajajien viivytystä varten suoja-asemia kolmen vuorokauden viivytystaistelun ajaksi.
Yksi sellainen kenttälinnoitus oli Portimojärven Ylimaassa Simojoen länsipuolella, mutta viivytyksen suunniteltua pitkää kestoa omat joukkomme eivät etukäteen tienneet.
Viivyttämään oli komennettu osia 7. Vuoristodivisioonasta, jonka komentajana oli kenraaliluutnantti August Krakau. Ylimaan viivytystä johti Vuoristojääkärirykmentti 218:n komentaja eversti Emil Schuler.
Eversti Emil Schuler kyllä arvasi suomalaisten takaa-ajajien tulevan joen yli koukkaamalla sivusta ja oli sen mukaisesti tehnyt omat suunnitelmansa. Hän oli ryhmittänyt kaksi pataljoonaa pitkin Simojoen länsirantaa ja yhden pataljoonan reserviksi Palovaaran tienhaaran tasalle. Lisäksi käytössä oli kenttätykistöpatteristo.
Aikaisemmin Ranualla viivyttänyt Vuoristojalkaväkirykmentti 206 oli levossa Ranuan kunnan pohjoisrajalla ja tarvittaessa siitä voitiin käyttää osia reservinä Ylimaassa.
Erikoinen ratkaisu oli se, että Schulerin reservipataljoonan yksi komppania vietiin kauas, viiden kilometrin päähän, Ylijoen ja Yliportimojärven väliseen kapeikkoon sivustavarmistukseen. Yksi etulinjan pataljoonista varmisti Kantomaan, nykyisen Suhangon, tien päässä Ylijoella ja sieltä edestakaisin jokivarren polkua partioitiin aina Palovaaraan asti.
Takaa-ajavien suomalaisten johdossa oli Laguksen Panssaridivisioonan kolmannen Jääkäripataljoonan komentaja Mannerheim-ristin ritari everstiluutnantti Jouko Hynninen.
Hänen esimiehensä Mannerheim-ristin ritari eversti Nordgren jäi Nuuppaalta johtamaan ja antamaan ohjeita Oulusta koko Lapin sodan johtajalta Mannerheim-ristin ritari kenraali Siilasvuolta.
Radioyhteydet Ylimaahan toimivat huonosti. ”Osasto Hynnisessä” oli neljä jääkäripataljoonaa. Yksi pataljoona eteni Rovaniemelle johtavaa maantietä polkupyörillä ja kolme muuta koukkasivat etelän kautta polkupyöriä soiden yli työntäen ja saavuttivat Yliportimojärven ja Ylijoen lokakuun 7. päivänä, jolloin taistelu alkoi.
Miesvahvuudeltaan taistelun osapuolet olivat jokseenkin tasavahvat, mutta omilta joukoiltamme puuttui kokonaan raskas aseistus. Ranuantietä perässä saapunut tykistömme ei voinut Ylimaahan tulittaa, koska ei tiennyt, missä omat joukot kulloinkin olivat.
Henkilökohtaisten aseiden ammukset eivät kauan riittäneet, kun taas saksalaisilla niitä oli yllin kyllin tuhlattavaksi asti.
Hynnisen radioyhteydet joka suuntaan takkusivat huonon sään ja nopeasti tyhjenevien akkujen vuoksi. Viestinnän hoitivat taistelulähetit. Käskyt myöhästyivät ja perustuivat vanhentuneisiin tietoihin. Saksalaisilla näitä vaikeuksia ei ollut.
Schulerin sotilailla oli ollut jo puolitoista viikkoa aikaa olla Ylimaassa levossa ja viimeistellä kesällä valmisteltuja viivytysasemia.
Iso alue Ylijoen ja Rovaniemen maantien välissä oli jätetty miinoittamatta, sillä se oli varattu omien saksalaisjoukkojen turvallista partiointia varten siten, että Kantomaan taloon johtavalta tieltä, Rovaniemen maantien ja Ylijoen välinen tie, partioitiin jatkuvasti metsien läpi Palovaaran tielle ja päinvastoin, milloin joukkueen, milloin komppanian vahvuisin osastoin.
Tälle alueelle oli hakattu myös leveitä tähystyslinjoja, joten maantielle oli vaikea huomaamatta hyökätä. Saksalaisten partiointi suoja-alueella oli jatkuvasti käynnissä.
Jos suomalaisten koukkaus Simojoen yli tehtäisiin pohjoisen puolelta, oli kaiken varalta maantien pohjoispuolelle rakennettu puolustusasemat, jotka ovat siellä vielä nytkin melko hyvin säilyneinä. Hyökkäys tuli kuitenkin etelästä kuten Schuler aivan oikein oli arvannut.
Hynnisellä oli käytettävissä moottoripyörälähetiltä sotasaaliiksi saatu kartta Ylimaan asemista ja siitä näkyi maantien varresta se maastokohta, jossa Schulerin komentoteltta sijaitsi.
JP2 sai tehtäväksi lokakuun 8. päivänä katkaista maantie kyseiseltä paikalta ja ottaa saksalaiseversti vangiksi. Iltapäivällä hyökkäys suoritettiin, mutta Schuler itse esikuntineen sai hyökkäyksen torjutuksi ja siirsi sitten komentopaikkansa lähemmäksi Rovaniemen rajaa.
Saksalaisten oli helppo kuorma-autoilla tuoda lisäjoukkoja paikalle työntämään hyökkääjä takaisin ison suon taakse.
Samana päivänä oli paikalle vahvistukseksi saapunut JP4 turhaan yrittänyt Palovaaran tieltä murtaa saksalaisten puolustusasemat Iso-ojalla. JP3 piiritti edelleen saksalaiskomppaniaa Ylijoen sillan takana.
Kolmannen taistelupäivän vastaisena yönä satoi ensilumi ja ilman lumipukuja taistelijoiden oli vaikea kesäkamppeissaan löytää näkösuojaa. Motin keskellä sijaitsevan talon ullakolta tulittavien tarkka-ampujien oli helppo löytää kohteita.
Talon katolla olevalta tähystyslavalta johdettiin raskaiden kranaatinheittimien tulta, kunnes oma kevyt heittimemme onnistui vähillä kranaateillaan tuon tähystyspaikan tuhoamaan. Piiritys jatkui.
Suomalaisten päähyökkäyksen Palovaaran tienhaaraan 9.10. toteutti viimein JP4. Se oli tullut alueelle muiden perässä vuorokautta myöhemmin. Se sai aamulla tienhaaran haltuunsa, mutta joutui monien vaiheiden jälkeen iltapäivällä peräytymään.
Hyökkäyksellään saksalaiset saivat haltuunsa koko tien Palovaaran tienhaarasta Palovaaraan asti. Tykistön ja kranaatinheittimien epäsuora tuli koitui monien jääkäreiden kohtaloksi. Seuraavana yönä kaikki saksalaiset joukot vetäytyivät Ylimaasta kohti Rovaniemeä.
Yhdeksäntenä päivänä tuli valvontakomission politrukkijoukko ajamaan Palovaaran tietä. Varmana pidettyä suurta saksalaista vankimäärää ei saatukaan. Venäläiset olivat raivoissaan.
Viimeisten tietojen mukaan suomalaiset menettivät Ylimaassa noin 300 jääkäriä, joista noin 100 kaatui. Saksalaisten tappiot kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina olivat suomalaisten kanssa samaa suuruusluokkaa, mutta Ylimaassa vain yksi saksalainen lopulta antautui.
Alikersantti Nikkisen kuvaus puhukoon puolestaan:
”Minä kuljin sakun perässä aina Kontiomäeltä Sodankylän pohjoispuolelle. Missään en joutunut niin tiukalle kuin Ylimaan taistelussa. Siellä tuntui, että jos saksalainen ei tapa, niin väsy tappaa. Silmät eivät enää olleet ristissä, vaan pahimmalla aikaa taju oli väsymyksestä kankaalla ja siitä huolimatta piti olla kuin kone, painua vetistä korpea eteenpäin. Kyllä siinä ihmisparka oli valamis. Ei osannut ajatella mitään, ei harkita mitään, takoi vain toista toisen eteen niin kauan kuin jalat tottelivat. Kun sitten tuli tauko, niin jätkät nukahtivat puuta vasten. Itse tappeluun jouduin siellä Palovaarassa. Ensimmäiset kahakat menivät itsestään. Me olimma metsässä ja saku pelkäsi mehtää. Tietäähän sen, miten siinä käy. Niskan päällä oltiin. Mutta auta armias, kun ne pääsivät suurella porukalla höökimään, niin ne pojat osasivat. Rautaa tuli ensin tykistöllä niskaan, että roiki. Oli siinä kranaatinheittimetkin mukana. Ja viimeisten kranujen seassa sirpalekuurossa ne tulivat asemiin. Ja jos ne olivat vain pyssyn mitan päässä, niin herroja ne olivat tappelussa. Mutta jos puukkoon piti turvautua, niin jo oli puntit toisin päin. Kyllä suomalaiset osasivat paremmin kauhavalaista käyttää…”
Alikersantti Paavo Erkkilä muistelee:
”Ranuan kirkolta n. 10 km oli tie kilometrin matkalta suon yli aivan kuravelliä. Joku toinen porukka oli tehnyt siihen kapulasiltaa, mutta se oli jäänyt kesken. Noin 150 metriä keskisuolla oli ilman pöllejä. Aamulla tuli määräys, että 1. ja 2. joukkue menevät tekemään kapulatien valmiiksi. Työ edistyi hyvin ja puolen päivän maissa oli aukko enää reilut 10 metriä, kun komppaniamme moottoripyörälähetti toi postia. Sivumallinen moottoripyörä jäi takapyöristään kiinni liejuun, sen etupyörä oli kapulasillalla. Siihen oli kerääntynyt kymmenkunta miestä ja he olivat pyytäneet lähetti Veikko Mustajärveä jakamaan kirjeet, koska meitä oli puoli komppaniaa siellä hommissa. Oli niin hyvä tuuri, ettei minulle tullut kirjettä. Samalla oli tulossa kaksi hevosmiestä kärryillä tuoden korohoron ammuksia. Pojat availivat kirjeitään ja minä työnsin moottoripyörää kapulasillalle. Hevonen tuli jo aivan lähellä. Olin juuri kumartuneena, kun ajuri huusi: ”Ptruu!” Samalla räjähti hevoskärryn pyörän alla sakun virittämä 500 kg:n lentopommi. Kärryt ja miehet lensivät taivaalle, tiehen tuli 10 metrin monttu. Nypin poikia kuiville ja panin heitä suulleen penkalle, että rapa valui pois suusta. Lähetti Veikko Mustajärvi sokeutui. Myös kolme muuta poikaa tuli sokeaksi ja kuusi kuoli. Oksentaakin piti, oli se niin traaginen kokemus.”
Uudelle koukkaukselle lähdettiin 6.10.44. Koukkaus alkoi Ranuan Raiskion kylästä. Etenimme pitkin korpea ja nevoja Rovaniemen maalaiskunnan rajoille Palovaaraan, missä käytiin kovimmat taistelut meidän Lapin sodassamme.
Palovaaran kylä sijaitsi Rovaniemi–Ranua-tiestä länteen 9 kilometriä. Siellä majaili saksalaiskomppania varmistamassa perääntymistä. Meidän tehtäväksemme tuli katkaista tämä sivutie noin viiden kilometriä päätieltä.
Yöllä satoi Lappiin ensilunta 20 senttimetriä. Aamulla 9.10. lähdettiin etenemään Rovaniemi-tielle päin. Hyökkäys pysähtyi kovaan vastarintaan. Niinpä johto katsoi parhaaksi koukata oikealta teiden risteykseen. Teimme 7 kilometrin kaarroksen, olin tunnustelijana urjalalaisen Lauri Lammisen kanssa. Mäntytaimikossa tulimme 20 metrin päähän tiestä.
Saksalaissotilaat purkivat noin 10 kuorma-autosta apuun tulleita miehiä ja lähtivät joukkueittain marssimaan Palovaaraan päin. Annoin komppanialle merkin levittäytyä ketjuun, ja se lähti etenemään kohta.
Kun puiden välissä alkoi näkyä tiellä marssivia vihollisia, komppania avasi tulen. Taistelun alettua olimme Laurin kanssa vielä ketjun edellä. Me hullut syöksyimme tien luiskaan. Ammuimme konepistooleilla, Lauri oikealle ja minä vasemmalle, kohti tiellä nelirivissä marssivia täysin yllätettyjä sakuja. Ne hyppivät nopeasti tieltä metsän suojaan. Palovaaran tien alkuun ehtineet viholliset saatiin suurin piirtein tuhotuksi, mutta pääosa oli vielä Rovaniemen tiellä. Ja niitä oli moninkertainen ylivoima.
Heikki Kaakinen
